Kesä ohi, syksy alussa

Kyllähän se jo ennalta vähän mietitytti, että näinköhän aika riittää raapustaa joka viikko kuulumisia. No ei näköjään riittänyt koko kesänä! Olisi nyt pari postausta voinut tehdä, mutta niin ne vain jäivät.

Nyt taas kuitenkin uudestaan näppäimistön äärellä. Heti piti mennä vaa'alle testaamaan, mitä kesäherkuttelu ja kurluttelu ovat saaneet aikaan. Vaaka ilmoitti, että "low". Kuulostaa hyvältä! Valitettavasti lowlle ovat päässeet vain vaa'an patterit, oma paino oli edellisessä mittauksessa +6kg raskautta edeltäneestä luvusta ja suunnilleen samoissa mennään nytkin. Eli vielä olisi nipistettävää.

Jotenkin tällä kertaa ei ole tullut vielä sellaista himoliikkujamoodia. Yleensä syksyisin se tulee, ja nytkin oli jo selvästi aluillaan. Ehdin heiaheiaakin alkaa taas pitkän tauon jälkeen täyttää, mutta toissapäivänä muljautin suunnistamassa nilkan siihen malliin, että muutama päivä pitää ottaa iisimmin kainalosauvojen kanssa ja sitten pääsen ilmalastan kanssa jatkaa varovaista kävelyharjoittelua. Tämä nyt on vain pieni setbäkki, joten sen piikkiin ei voi mitään edistyksettömyyttä laittaa - valitettavasti. Ihan on ollut omien korvien välissä tuo saamattomuus.

Joka päivä on toki kesänkin aikana tullut jotenkin huhkittua, joko kotipihassa raksa- tai puutarhahommissa tai sitten lenkkipolulla, kuntopiirin merkeissä tai suunnistamassa. Joinakin päivinä sekä että. Peilistä kuitenkin katselee vastaan edelleen sellainen varsin pehmoinen vatsanseutu ja ehkä poskistakin edelleen huomaa, että ruokakelloa ei ole moneen kertaan tarvinnut tässä taloudessa kilistellä.

Jukolassa tuli juostua kesän ensimmäinen pitkä lenkki. Tai siis koko vuoden eka, tietenkin. Ensin venlat ja sitten vielä jukolan aloitus. Oli rankkaa mutta tosi mahtia. Pari päivää meni aika köpötellen sen setin jälkeen. Jukolan tuntemuksia kirjasin muuten ylös suunnistuskoulu.netin blogiimme.

Ennen Jukolaa olin kahden vanhimman ja nuorimmaisen kanssa lasten suunnistusleirillä, sielläkin oli vauhtia aamusta iltaan ja jos ei juoksukuntoa vauvan kanssa mukana heiluneella ohjaajalla niin paljon rasitettu niin kestävyyskuntoa monella tapaa muuten kyllä. FIN5-rastiviikko oli vuorossa kesä-heinäkuun vaihteessa 5 peräkkäisen suunnistuskisan merkeissä ja heinäkuun lopulla kävimme myös perhereissulla saariston rengastiellä. Siellä mies juoksi, pojat pyöräilivät ja itse siirryin kohteesta toiseen tyttöjen kanssa autolla. Omat lenkkini (suunnistusta, tiejuoksua, mäkivetoja) tein aina aamusta miesväen purkaessa telttaa. Varsin onnistunut 5-päiväinen reissu sekin! Tuon lomareissun kuvafiiliksiä löytyy Instasta tunnuksella #perheonmatkalla2015.

Laskin ihan huvikseni juuri myös, että edellisen päivityksen jälkeen taitaa olla pyöreät nolla päivää, jolloin en olisi syönyt suklaata, karkkia, jätskiä tai leivonnaisia. Siis apua! Koukussa ja pahasti. Syyskuun alkaessa tein tähän kuitenkin ensimmäisen pienen ryhtimuutoksen: herkuttelu on joko itse tehtyjä leivonnaisia (tiedän, mitä syön...) tai lakua tai suklaata. Ajattelin, että jos tämän rajoituksen aloittaisi näin pehmeästi ja hyvin on toiminut. Yritin myös isompaa harppausta ja tein iltapalaksi hedelmäsalaattia erilaisista tuoreista hedelmistä. Jostain syystä sillekin piti kaivaa jälkkäriksi lakupussi kaapista. Onneksi en tee liikunnanohjausasiakkailleni ravinto-ohjelmia. Olisi kurjaa koko ajan sanoa, että tee niin kuin sanon, älä niin kuin itse teen...

Reenailun makua

Edellisessä blogipäivityksessä kertomani hölkkäaloituksen sivuvaikutukset jatkuivat useamman päivän. Mies lähti suunnistuksen Tiomila-viestiin Ruotsiin ja käski lähtiessään ottamaan iisisti. Totesin, että sillä se lähtee, millä on tullutkin eli töppöstä vaan toisen eteen. Näinhän ei tietenkään mitkään liikuntasuositukset sano enkä alan ammattilaisena itsekään asiakkailleni tätä kehottaisi, mutta omalla kropalla voi vähän testailla. Ja kappas, niinhän tuo lähti. Juoksin heti kaksi päivää myöhemmin uuden 7 km lenkin pienen säryn siivittämänä, pidin päivän juoksulepoa ja tadaa, kipu oli huomattavasti vähentynyt, kun taas kokeilin uudestaan. Loppuviikosta se oli jo kokonaan poissa. Kummallista, mutta oikein mukavaa.

Tämä kuudes viikko piti sisällään myös ekat suunnistuskisat. Niihin pääsi mukavasti valmistautumaan rauhallisella opetustuokiolla metsässä, sillä Sporzz on mukana Jukolatiimin suunnistusopetuksessa ja yksi tiimiläisistä halusi yksityisopetusta. Mukavaahan se oli, erityisesti kotiäidin näkökulmasta, kun pääsi ilman lapsia ulkoilemaan. Nuorimmainenkin huoli kiltisti pullosta pakastettua tavaraa ja mies piti koko nelikon hengissä, ihan parhautta. Ne ekat kisat eivät ihan sitä parhautta sitten olleetkaan... Ykkösrastivälillä minulta kysyttiin neuvoa ja koskapa mihinkään ei sinänsä ollut kiire, pysähdyin auttelemaan. Siitä lähtiessäni kaarsin kuitenkin aivan soiroon, luin karttaa väärin ja tein noin viiden minuutin koukun rastille. Ärsytys oli korkealla, eikähän se tossukaan luonnollisestikaan siellä metsässä oikein noussut. Kakkosrastilla kisan voittaja sai kymmenellä minuutilla kiinni (maalissa eroa oli vielä kymmenen lisää) ja katselin kantapäitä noin kolmen askelen verran, ennen kuin kilpakumppani hävisi näkyvistä jonnekin horisonttiin. Niin. Alamäissä tuntui vielä ihan kohtuulliselta meno, vaikkeivät ne maisemat nyt siinäkään sentään ihan vilisseet. Mutta ne ylämäet!!! Tähän voisin laittaa muutaman tehokkaan ärräpään, sillä ne olivat aivan tuskaa. Loppuradasta mietin jopa keskellä jyrkkää rinnettä heijatessani, että kaadunkohan taaksepäin vain onnistunko sittenkin vielä nostamaan jalkaa. Reidet todella huusivat hoosiannaa. Ovatkohan entiset lihakset kokonaan vaihtuneet niissä sulaan suklaaseen?

Ehdin tietenkin julistaa comebackiani täysin rinnoin (kirjaimellisesti) ENNEN metsäjuoksukokeiluitani. Tähän liittyen huutelin innokkaiden joukkuekavereiden perään ja saimmekin kootuksi seuran naisista oman joukkueen Jukolan yöhön, "täytyyhän sinne päästä tunnelmasta nauttimaan". Valitsin itselleni aloitusosuuden, jolla on mittaa 13,8km. Ensimmäinen kisastarttini oli vaivaiset 3,9km ja maalissa kuolemaa tehdessäni mietin, että tähän pistetään kuukauden päästä yksi pikkuinen kymppi lisää. Ja mietin, että päässä taitaa viirata ja pahemman kerran.

Herkuttelua jatkoin tälläkin viikolla ihan surutta. Leivonnaisia, suklaata, keksejä ja karkkia meni taas joka päivä normiruokailujen lisäksi, mutta ehkä aavistus kohtuutta oli jo nähtävissä. Ainakaan yksikään suklaalevy ei tuhoutunut yhdeltä istumalta. Peukut sille, mutta onhan tässä matkaa. Viikon painoshowssa oli tuloksena yksi haihtunut kilo, eli ei vielä mitään suurta rallia sillä saralla. Tuleekohan hiljaa ikinä hyvä tai ylipäänsä yhtikäs mitään?

Liikunta, kuudes viikko:
la 50min hölkkä
su lepo (yön valvominen Tiomila-viestiä netistä seuraten)
ma 10min vr + 30min juoksutekniikka & loikat leikkipuistossa
ti 90min suunnistusopetus, rauhallinen vauhti (hölkkää & kävelyä)
ke 20min verryttelyhölkkä
to 10min vr + 50min suunnistus"kisa"
pe 60min suunnistuspetus, rauhallinen vauhti (hölkkää & kävelyä)

Askelia taaksepäin

Turha sitä on pidempään jaaritella ennen asiaan pääsyä: paino on sama kuin kaksi viikkoa sitten. Katastrofin ainekset ovat lähellä. Itsetunto kokenut kolauksen. Peili ei valehtele. Perkele.

Edellisen blogitekstini jälkeen poskiontelontulehdus tuli ja vei treenijaksamiset (ja -uskaltamiset) reiluksi viikoksi. Lääkehoidon alettua tepsiä pääsin sitten tauon jälkeen jälleen liikkeelle, hissuksiin, mutta pääsin kuitenkin. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että se mitenkään herkulta olisi tuntunut. Ikää kun tulee lisää, ei tuo kroppakaan kolotuksitta selviä comeback-yrityksistä liikunnan suloiseen maailmaan. Mieli niinkuin tekisi enemmänkin, mutta annas olla kun tossu ei nousekaan ja hapot syö naista loivassakin ylämäessä. Sen saman vanhan totuuden olen kuitenkin jälleen huomannut: metsässä on huomattavasti helpompi hölkötellä kuin tiellä, ja varsinkin kartta ja suunnistusrata tekevät hommasta niin mukavaa, että askelia tulee ihan vahingossa ilman, että jokaista täytyy pakottaa.

Ennen sairastumista ehdin hölkätä kauden ekan kokonaisen kuntoradan, synnytyksestä oli tuolloin kolme viikkoa ja päivä. Matkaa oli 4 kilometriä, aikaa kului 37 minuuttia. Maasto oli aivan fantastista kangasta, jossa olisi metsäkauriin jaloilla voinut liidellä vaikka kuinka pitkälle ja kuinka kovaa. Minulla sen sijaan oli niiden sijaan allani vanhan ja ramman elefantin töppöset, joten liitely oli siitä rytinästä kaukana. Posket punaisina pääsin kuitenkin maaliin ja olo oli jotakuinkin euforinen. Haastoin siinä samalla isäukonkin samalle radalle kokeilemaan onneaan - myönnän, että jopa hiljattain synnyttäneenä olin kuitenkin noin 20 vuotta pidempään suunnistaneena hienoisessa etulyöntiasemassa. Vauhti meillä taisi olla suunnilleen sama, mutta hiukan haasteellisempi ykkösrasti toi isälle 21 minuuttia takamatkaa, joten peli oli paketoitu jo siinä vaiheessa. Olisin toki edes tämän yhden kerran suonut isälleni päänahkani, mutta ei tuo ottanut, vaikka otettavissa oli. Treenin tuomaa suloista fiilistä ei himmentänyt edes maalipaikalla nälkäänsä kirkuva tyttönen, jolle oli kaivettava urheilutoppien syövereistä herkullinen hien höystämä lounas. No taisin hiukan vauvan märkäliinoja rintavarustukselle ensin näyttää, mutta ei neitonen onneksi ole turhan kranttu ruoan tarjoilutavan tai sen mukana tulemien sivu-odöörien suhteen.

Tauon aikana meni muuten suklaalevy jos toinenkin. Kas kummaa... Yritin kyllä parina päivänä vähentää, mutta peijooni sentään, vierotusoireita alkoi puskea kuin narkkarilla konsanaan. Mitään vaikeuksia ei ole olla ilman kahvia, jota en ole koskaan oppinut juomaan, alkoholistakin pystyn ihan helposti kieltäytymään, mutta kun suklaata tai karkkia on edessä kotona, kylässä tai vaikka kaupassa, alkaa jaloissa sukat pyöriä, hiki kihelmöidä iholla, suussa vesi nousta kielelle ja ennen kuin tajuankaan, herkku on hyppysissä. Nöyryyttävää.

Kun tässä nyt paljastellaan karuja tosiasioita ihan kaksin käsin, on varmaan syytä ottaa esille myös lepsuminen ravintosisällössä ja ruoka-ajoissa. Nimittäin heti, kun flunssa alkoi vaivata ja liikunta jäi, ruokailustakin katosi holtti ihan kokonaan. Lounaiksi tuli syötyä niitä näitä (ei sentään suklaata, kuten raskausaikana) ja iltapalan hiilarimäärää en kehtaa edes laskea. Päivällinen sentään oli jokseenkin asiallinen, kun siihen piti kytkeä muu perhe mukaan. Hassua, miten paljon se liikkuminen itsellä tuntuukaan vaikuttavan kaikkeen. Syödäkään ei osaa, jos ei jokin treeni tuo normiruokanälkää.

Jottei olisi pelkkää valitusta ja itsesyyttelevää marinaa tämä raapustus, niin täytyy raportoida myös viikon voittajafiilis-hetki. Isompi tyttönen käy kolme aamupäivää viikossa hoidossa, jonne keksin hänet kiikuttaa linja-autokyydillä ja hölkätä sitten vaunujen kanssa takaisin kotiin. Matkaa tuli noin 7 kilometriä ja kaksi tiukempaa ylämäkeä oli käveltävä kunnon loppuessa kesken, mutta kotiin pääsin ja siinä tärisevillä jaloilla treenin jälkeen seistessäni ja kuplavettä keittiössä nauttiessani oli todella itsensävoittanut olo. Vaikka loppumatkasta jalkoja alkoi melkoisesti kolottaa varsinkin lonkkien läheltä ja muistamattomuuttani olin lähtenyt väärissä (lue: hiertävissä) pikkareissa ja liian paksussa paidassa, olin tehnyt sen. Korkannut Oikean Lenkkeilyn. Vartin saunalenkkejä ja kuntopiirien verkkoja ei voi mielestäni lenkkeilyksi laskea. Tästä tämä saattaa vihdoin oikeasti alkaa. Edistyminen. Kauas on pitkä matka, mutta juosten se menee uskoakseni hitusen nopeammin. Sinne siispä!

Liikunta, neljäs viikko:
la 10min alku- ja loppuhölkkä + kuntosuunnistus 37min
su lepo (seisoskelua vesisateessa suunnistuskisoissa perheen huoltajana --> kipeäksi)
ma flunssa
ti flunssa
ke flunssa
to 10min juoksutekniikkaa, mutta heti meni pää täyteen räkää ja piti jättää kesken
pe flunssa

Liikunta, viides viikko:
la vihdoin lääkkeitä peliin
su vielä toipilas
ma 10min hölkkä leikkipuistossa + 40min jumppa- ja juoksutekniikkaliikkeitä vauvan nukkuessa ja 2-vuotiaan leikkiessä vieressä hiekkalaatikolla
ti 100min suunnistusopetus (kävelyvauhti)
ke lepo (lasten suunnistustreenissä mukana vauvan ja 2veen kanssa huoltajana)
to 20min kävely/2veen kantaminen päiväkodille bussipysäkiltä + 50min hölkkä vaunujen kanssa kotiin (7km eli hiiiiidas on vauhti)
pe 15min hölkkä + 30 kuntopiiri + venyttely & foamroller-kidutukset edellispäivän lenkin kipeyttämille lihaksille

Jos metsään haluat mennä nyt...

Tällä kolmannella viikolla pääsin jo nostamaan vähän treenivauhtia ja -määriäkin. Ja vihdoin, oi vihdoin pääsin myös suunnistamaan! Viimeksimainittu on rakas lapsuudesta jo mukaan jäänyt harrastus ja elämäntapa, joka tälläkin kertaa nosti tunnelman kattoon. Linnut lauloivat, sammal tuoksui ja jep, kengät kastuivat, fantastista! Tässä voisi jo kuvitella, että olen suurenkin uroteon tehnyt ja taistellut läpi pitkän radan, mutta todellisuudessa olin reissussa nelisenkymmentä minuuttia ja siitäkin hölkkäsin ison osan tiellä.

Joo-o, hölkkäsin! Tai ehkä se oli enempi hiipimistä, mutta mielestäni kuitenkin pykälän kävelyä vauhdikkaampaa... Eikä sattunut, vaan tuntui oikeastaan tosi hyvältä. Niinpä uskalsin tämän viikon aikana kokeilla pari kertaa uudestaankin pientä hölkkäilyä. Jes, suunta ylöspäin!

Hiukan vähempi hihkumista oli taas sen vaa'an kanssa. Kilo, siis vaivainen, säälittävä kilo oli lähtenyt tällä viikolla! Tämä on todella pitkä taival... No joo, ei se nyt tokikaan ollut pakkia suoranaisesti, mutta silti. Alkaa näyttää siltä, että ihan samaa vanhaa kyytiä ei kannattaisi herkutella. Katsotaan nyt vielä, josko pikku hiljaa kasvavat treenien kestot muuttaisivat tilannetta. En vielä suostu heittämään suklaita kokonaan naulaan!

Viikon liikkuminen:
 la 5min hölkkä + 20 min kävely (+ suunnistuskisapaikalla hengailua & ulkoilua)
su 20min kävely (esikoisen vienti lähtöön) + 40min kuntosuunnistus, josta noin 20min hölkkää tiellä)
ma 30min vaunukävely
ti 10min hölkkä (ympäri leikkipuistoa 2veen touhutessa hiekkalaatikolla) + 20min kuntopiiri terassilla (2veen kanssa)
ke lepo (junnujen suunnistustreenissä ohjaajana, joten ulkoilmaa jees, mutta melko paikallaanoloa)
to 30min vaunukävely (2vee rattaissa, juniori kantoliinassa) reippaammin + keskivartalon kuntopiiri 20min
pe 15min hölkkä

Tervetuloa takaisin, rakkaat sormukset!

Kyllä, sormukset mahtuvat taas näihin nakkisormiin, jeeeee! Muutenkin arki on jatkunut kivasti myös toisella viikolla. Liikuntaa on voinut lisätä pikku hiljaa, ja joka kerta se reippailu vaan tuntuu entistä mukavammalta. Ihana huomio. Ja sekin hei, että tissit on vihdoin hiukan kutistuneet - tätä lausetta en varmaan sitten enää toistakaan muutaman kuukauden kuluttua ;)

Herkuttelu on kyllä niin siistiä. Tai no siisteydestä voi olla monta mieltä, kun valkoisen sohvan päällysteet täytyy taas heittää koneeseen suklaansyönnin seurauksena. Korostan kuitenkin, että lähinnä sen paikan vuoksi, jossa mies tapaa istua iltaisin. Mutta mistään en ole vielä kieltäytynyt, vaikka pikku hiljaa alkaa kyllä käydä ilmeiseksi, että kannattaisi. Olen kyllä koittanut aloittaa illan (jolloin se herkutteluvimma iskee nyt kun on tullut tavaksi) popsimalla appelsiineja ja kiivejä, mutta vielä en ole päässyt siihen pisteeseen, että ne riittäisivät. Kun tähän lisätään vielä anova katse ihanalta mieheltä, jolla ei kestävyysjuoksijan kropassaan ole grammaakaan ylimääräistä ja kysymys, että "eikö meillä rakas oo mitään hyvää tänä iltana", täytyy se herkkukaappi penkoa läpi kuitenkin. Itsehän minä sinne niitä suklaita ostelen, joten helpointa olisi lopettaa touhu jo kaupassa. Niinkuin täytyy siinä vaiheessa tehdäkin, kun niistä oikeasti haluaa eroon. Nyt en vielä taida haluta...

Viikon liikkumiset:
la 30min vaunukävely
su 30min vaunukävely
ma 15min vaunukävely ja 15min ylä- ja alavartalon kuntopiiri (3kg käsipainot mukana)
ti 20min kävely ilman vaunuja, hiukan reippaammin
ke lepo
to 45min sauvakävely
pe 30min vaunukävely + 20min koko vartalon kuntopiiri (3kg käsipainot, 6kg kahvakuula, jumppapallo)

Kaupassa tuli ravattua melkein joka päivä, samoin leikkipuistossa isomman tyttösen kanssa. Perjantaina tuli lisäksi hiki pintaan siivouksen ja lakananvaihtojen myötä... Kotiäidin arkea parhaimmillaan, oikeasti!

Ja sitten se murheenkryyni, vaaka, pahin viholliseni - vielä ei olla siinä parhaat kaverit-vaiheessa... 2kg lisää oli haihtunut, joten nyt ollaan tilanteessa + 14kg lähtöpainoon verrattuna. Kyllähän nuo tuossa vyötäröllä ja reisissä tuntuvatkin... Ei auta, katse eteen ja suupielet ylöspäin!

Eka viikko takana

Nyt on ensimmäinen viikko selvitty. Hiukan haasteita palettiin toi flunssa, joka kaatoi miehen petiin ja viikko oli melkoista nuorallatanssia vajaa 2v:n isosiskon ja vastasyntyneen kanssa. Onneksi kaksi ensimmäistä ovat jo omatoimisia koululaisia, muuten olisi voinut pinna helistä enemmänkin.

Vaaka, tuo perivihollinen, odotti aamulla uhriaan. Voisin jopa väittää, että ilkikurinen pilke silmissään. Siihen nyt kummiskin oli astuttava, tuli mitä tuli. Edellisen kanssa ekalla viikolla oli lähtenyt jo yli 10kg, joten odotukset olivat nytkin korkealla. Valitettavasti samoihin lukemiin ei nyt ylletty, mutta 6 kg oli positiivista sekin. Toki tämä lapsi oli kilon pienempi kuin edellinen... Pah, selittelyn makua. Suklaa on maistunut, mitä sitä kieltämäänkään.

Ensimmäinen viikko piti sisällään liikuntaa ainoastaan lantionpohjan lihasten jumpan sekä peruskauppareissujen ja viikkosiivouksen mukanaan tuoman steppailun merkeissä. Ekalle kävelylenkille vaunujen kanssa uskaltauduin tänään (tasan viikko synnytyksestä) ja 15 minuuttia meni oikein mukavasti. Pienin askelin tämä kunto lähtee nousuun, en halua hötkyillä liian aikaisin (vaikka mieli kyllä hiukan jo palaisi!). En tosin osaa vielä kuvitellakaan juoksua, sen verran on hutera olo alapäässä - yläpäässä nyt on viirannut jo vuosia - ja kuntokin varmasti raapii aivan pohjamudissa. Ainakin nyt teki tiukkaa pysyä 2-vuotiaan Plasto-mopoilijan mukana...

Ainiin, ruokailuakin piti jotenkin avata. Söin tällä ensimmäisellä viikolla joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, aamu- ja iltapalan sekä pari hedelmistä, rahkasta, jogurtista tai ruisleivästä koostuvaa välipalaa. Iltaisin oli herkkuhetki: suklaata, karkkia tai leivonnaisia. Korostan, että iltaISIN. Toisin sanoen joka ilta. Siihen voisi tottua... Ihana pelottava ajatus ;)

Pitkältä ja kiviseltä näyttää tie

Synnytyksestä on nyt kolme päivää. Se oli jälleen nopea ja varmasti monen mittapuulla helppo keikka, mutta helppous lienee katsojan silmässä sekin. Supistukset alkoivat aamuseitsemältä, varsin kipeinä puoli kahdeksalta ja automatka sairaalaan oli jo tajunnan rajamailla häilymistä. Sairaalaan kirjautuminen oli 8.35 ja tyttö oli sylissä 8.40. Olin siitä onnekas tällä kertaa, että ei tullut repeämiä, kävelin omin jaloin pois salista ja toipuminen lähti nopeasti käyntiin.

Jokainen synnytys on ollut erilainen ja pitkälle on tultu ensimmäisestä reissusta, jonka jälkeen pyörtyilin verenhukassa  sekä synnytyssalissa että lapsivuodeosastolla. Kokemuksista siispä oppii, ainakin ehkä kroppa. Jälkisupistukset ovat jälleen kerran olleet infernaalisia, joten niihin on täytynyt naista väkevämpää popsia kaksin käsin.

Olkoonkin, että synnytys oli ”helppo”, edeltävät kuukaudet eivät sitä olleet. Liitoskivut, ennakoivat supistukset, lapsen pää jalkovälissä viikkokausia – kunnon yöunia tuli siis odoteltua jokunenkin tovi. Erityisesti odotin mahallaan nukkumista. Voi sitä tunnetta, kun ei olisi jalkapalloa patjan ja vatsan välissä. Hyrisin jo odotuksesta. Olin kuitenkin unohtanut yhden pikkuruisen yksityiskohdan. Tai oikeammin kaksi jättimäistä. Nimittäin rinnat. Siis voi TAIVAS. Maito nousi kunnolla eilisen aikana ja illalla, kun menin suihkuun, näin itseni peilistä. Itkuhan siinä pääsi. Ei niinkään vatsan kohdalla olevan semipehmeän jalkapallon vuoksi, vaan sen yläpuolella olevien – pallotermeillä jatkaakseni – kahden käsipallon takia. Olin toki imettäessäni kiinnittänyt huomiota, että vauvan pää on vain noin puolet tissin koosta, mutta yläpuolelta mittasuhteet jotenkin vääristyvät. Peilistä näkyvät kaksi valtavaa palloa havahduttivat minut todellisuuteen. Vaikka vatsaan ei vieläkään tullut raskausarpia, äärimmilleen pingoittuneet, liilahtavat, maitoa peiliin ruiskivat pallot olivat niitä taas täynnä. Nostelin niitä vuorotellen. Varmasti kaksi kiloa kappale. Järkyttävää. Kolmekaan urheilutoppia ei saisi mitään lenkkeilyä tuntumaan kivalta. No, toistaiseksi mennään vasta lantionpohjalihasten treeneillä, joten urheilutopilla ei vielä ole muutamaan päivään kiire. Anteeksi, urheilutopeilla.