Edellisessä blogipäivityksessä kertomani hölkkäaloituksen sivuvaikutukset jatkuivat useamman päivän. Mies lähti suunnistuksen Tiomila-viestiin Ruotsiin ja käski lähtiessään ottamaan iisisti. Totesin, että sillä se lähtee, millä on tullutkin eli töppöstä vaan toisen eteen. Näinhän ei tietenkään mitkään liikuntasuositukset sano enkä alan ammattilaisena itsekään asiakkailleni tätä kehottaisi, mutta omalla kropalla voi vähän testailla. Ja kappas, niinhän tuo lähti. Juoksin heti kaksi päivää myöhemmin uuden 7 km lenkin pienen säryn siivittämänä, pidin päivän juoksulepoa ja tadaa, kipu oli huomattavasti vähentynyt, kun taas kokeilin uudestaan. Loppuviikosta se oli jo kokonaan poissa. Kummallista, mutta oikein mukavaa.
Tämä kuudes viikko piti sisällään myös ekat suunnistuskisat. Niihin pääsi mukavasti valmistautumaan rauhallisella opetustuokiolla metsässä, sillä Sporzz on mukana Jukolatiimin suunnistusopetuksessa ja yksi tiimiläisistä halusi yksityisopetusta. Mukavaahan se oli, erityisesti kotiäidin näkökulmasta, kun pääsi ilman lapsia ulkoilemaan. Nuorimmainenkin huoli kiltisti pullosta pakastettua tavaraa ja mies piti koko nelikon hengissä, ihan parhautta. Ne ekat kisat eivät ihan sitä parhautta sitten olleetkaan... Ykkösrastivälillä minulta kysyttiin neuvoa ja koskapa mihinkään ei sinänsä ollut kiire, pysähdyin auttelemaan. Siitä lähtiessäni kaarsin kuitenkin aivan soiroon, luin karttaa väärin ja tein noin viiden minuutin koukun rastille. Ärsytys oli korkealla, eikähän se tossukaan luonnollisestikaan siellä metsässä oikein noussut. Kakkosrastilla kisan voittaja sai kymmenellä minuutilla kiinni (maalissa eroa oli vielä kymmenen lisää) ja katselin kantapäitä noin kolmen askelen verran, ennen kuin kilpakumppani hävisi näkyvistä jonnekin horisonttiin. Niin. Alamäissä tuntui vielä ihan kohtuulliselta meno, vaikkeivät ne maisemat nyt siinäkään sentään ihan vilisseet. Mutta ne ylämäet!!! Tähän voisin laittaa muutaman tehokkaan ärräpään, sillä ne olivat aivan tuskaa. Loppuradasta mietin jopa keskellä jyrkkää rinnettä heijatessani, että kaadunkohan taaksepäin vain onnistunko sittenkin vielä nostamaan jalkaa. Reidet todella huusivat hoosiannaa. Ovatkohan entiset lihakset kokonaan vaihtuneet niissä sulaan suklaaseen?
Ehdin tietenkin julistaa comebackiani täysin rinnoin (kirjaimellisesti) ENNEN metsäjuoksukokeiluitani. Tähän liittyen huutelin innokkaiden joukkuekavereiden perään ja saimmekin kootuksi seuran naisista oman joukkueen Jukolan yöhön, "täytyyhän sinne päästä tunnelmasta nauttimaan". Valitsin itselleni aloitusosuuden, jolla on mittaa 13,8km. Ensimmäinen kisastarttini oli vaivaiset 3,9km ja maalissa kuolemaa tehdessäni mietin, että tähän pistetään kuukauden päästä yksi pikkuinen kymppi lisää. Ja mietin, että päässä taitaa viirata ja pahemman kerran.
Herkuttelua jatkoin tälläkin viikolla ihan surutta. Leivonnaisia, suklaata, keksejä ja karkkia meni taas joka päivä normiruokailujen lisäksi, mutta ehkä aavistus kohtuutta oli jo nähtävissä. Ainakaan yksikään suklaalevy ei tuhoutunut yhdeltä istumalta. Peukut sille, mutta onhan tässä matkaa. Viikon painoshowssa oli tuloksena yksi haihtunut kilo, eli ei vielä mitään suurta rallia sillä saralla. Tuleekohan hiljaa ikinä hyvä tai ylipäänsä yhtikäs mitään?
Liikunta, kuudes viikko:
la 50min hölkkä
su lepo (yön valvominen Tiomila-viestiä netistä seuraten)
ma 10min vr + 30min juoksutekniikka & loikat leikkipuistossa
ti 90min suunnistusopetus, rauhallinen vauhti (hölkkää & kävelyä)
ke 20min verryttelyhölkkä
to 10min vr + 50min suunnistus"kisa"
pe 60min suunnistuspetus, rauhallinen vauhti (hölkkää & kävelyä)
maanantai 18. toukokuuta 2015
perjantai 8. toukokuuta 2015
Askelia taaksepäin
Turha sitä on pidempään jaaritella ennen asiaan pääsyä: paino on sama kuin kaksi viikkoa sitten. Katastrofin ainekset ovat lähellä. Itsetunto kokenut kolauksen. Peili ei valehtele. Perkele.
Edellisen blogitekstini jälkeen poskiontelontulehdus tuli ja vei treenijaksamiset (ja -uskaltamiset) reiluksi viikoksi. Lääkehoidon alettua tepsiä pääsin sitten tauon jälkeen jälleen liikkeelle, hissuksiin, mutta pääsin kuitenkin. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että se mitenkään herkulta olisi tuntunut. Ikää kun tulee lisää, ei tuo kroppakaan kolotuksitta selviä comeback-yrityksistä liikunnan suloiseen maailmaan. Mieli niinkuin tekisi enemmänkin, mutta annas olla kun tossu ei nousekaan ja hapot syö naista loivassakin ylämäessä. Sen saman vanhan totuuden olen kuitenkin jälleen huomannut: metsässä on huomattavasti helpompi hölkötellä kuin tiellä, ja varsinkin kartta ja suunnistusrata tekevät hommasta niin mukavaa, että askelia tulee ihan vahingossa ilman, että jokaista täytyy pakottaa.
Ennen sairastumista ehdin hölkätä kauden ekan kokonaisen kuntoradan, synnytyksestä oli tuolloin kolme viikkoa ja päivä. Matkaa oli 4 kilometriä, aikaa kului 37 minuuttia. Maasto oli aivan fantastista kangasta, jossa olisi metsäkauriin jaloilla voinut liidellä vaikka kuinka pitkälle ja kuinka kovaa. Minulla sen sijaan oli niiden sijaan allani vanhan ja ramman elefantin töppöset, joten liitely oli siitä rytinästä kaukana. Posket punaisina pääsin kuitenkin maaliin ja olo oli jotakuinkin euforinen. Haastoin siinä samalla isäukonkin samalle radalle kokeilemaan onneaan - myönnän, että jopa hiljattain synnyttäneenä olin kuitenkin noin 20 vuotta pidempään suunnistaneena hienoisessa etulyöntiasemassa. Vauhti meillä taisi olla suunnilleen sama, mutta hiukan haasteellisempi ykkösrasti toi isälle 21 minuuttia takamatkaa, joten peli oli paketoitu jo siinä vaiheessa. Olisin toki edes tämän yhden kerran suonut isälleni päänahkani, mutta ei tuo ottanut, vaikka otettavissa oli. Treenin tuomaa suloista fiilistä ei himmentänyt edes maalipaikalla nälkäänsä kirkuva tyttönen, jolle oli kaivettava urheilutoppien syövereistä herkullinen hien höystämä lounas. No taisin hiukan vauvan märkäliinoja rintavarustukselle ensin näyttää, mutta ei neitonen onneksi ole turhan kranttu ruoan tarjoilutavan tai sen mukana tulemien sivu-odöörien suhteen.
Tauon aikana meni muuten suklaalevy jos toinenkin. Kas kummaa... Yritin kyllä parina päivänä vähentää, mutta peijooni sentään, vierotusoireita alkoi puskea kuin narkkarilla konsanaan. Mitään vaikeuksia ei ole olla ilman kahvia, jota en ole koskaan oppinut juomaan, alkoholistakin pystyn ihan helposti kieltäytymään, mutta kun suklaata tai karkkia on edessä kotona, kylässä tai vaikka kaupassa, alkaa jaloissa sukat pyöriä, hiki kihelmöidä iholla, suussa vesi nousta kielelle ja ennen kuin tajuankaan, herkku on hyppysissä. Nöyryyttävää.
Kun tässä nyt paljastellaan karuja tosiasioita ihan kaksin käsin, on varmaan syytä ottaa esille myös lepsuminen ravintosisällössä ja ruoka-ajoissa. Nimittäin heti, kun flunssa alkoi vaivata ja liikunta jäi, ruokailustakin katosi holtti ihan kokonaan. Lounaiksi tuli syötyä niitä näitä (ei sentään suklaata, kuten raskausaikana) ja iltapalan hiilarimäärää en kehtaa edes laskea. Päivällinen sentään oli jokseenkin asiallinen, kun siihen piti kytkeä muu perhe mukaan. Hassua, miten paljon se liikkuminen itsellä tuntuukaan vaikuttavan kaikkeen. Syödäkään ei osaa, jos ei jokin treeni tuo normiruokanälkää.
Jottei olisi pelkkää valitusta ja itsesyyttelevää marinaa tämä raapustus, niin täytyy raportoida myös viikon voittajafiilis-hetki. Isompi tyttönen käy kolme aamupäivää viikossa hoidossa, jonne keksin hänet kiikuttaa linja-autokyydillä ja hölkätä sitten vaunujen kanssa takaisin kotiin. Matkaa tuli noin 7 kilometriä ja kaksi tiukempaa ylämäkeä oli käveltävä kunnon loppuessa kesken, mutta kotiin pääsin ja siinä tärisevillä jaloilla treenin jälkeen seistessäni ja kuplavettä keittiössä nauttiessani oli todella itsensävoittanut olo. Vaikka loppumatkasta jalkoja alkoi melkoisesti kolottaa varsinkin lonkkien läheltä ja muistamattomuuttani olin lähtenyt väärissä (lue: hiertävissä) pikkareissa ja liian paksussa paidassa, olin tehnyt sen. Korkannut Oikean Lenkkeilyn. Vartin saunalenkkejä ja kuntopiirien verkkoja ei voi mielestäni lenkkeilyksi laskea. Tästä tämä saattaa vihdoin oikeasti alkaa. Edistyminen. Kauas on pitkä matka, mutta juosten se menee uskoakseni hitusen nopeammin. Sinne siispä!
Liikunta, neljäs viikko:
la 10min alku- ja loppuhölkkä + kuntosuunnistus 37min
su lepo (seisoskelua vesisateessa suunnistuskisoissa perheen huoltajana --> kipeäksi)
ma flunssa
ti flunssa
ke flunssa
to 10min juoksutekniikkaa, mutta heti meni pää täyteen räkää ja piti jättää kesken
pe flunssa
Liikunta, viides viikko:
la vihdoin lääkkeitä peliin
su vielä toipilas
ma 10min hölkkä leikkipuistossa + 40min jumppa- ja juoksutekniikkaliikkeitä vauvan nukkuessa ja 2-vuotiaan leikkiessä vieressä hiekkalaatikolla
ti 100min suunnistusopetus (kävelyvauhti)
ke lepo (lasten suunnistustreenissä mukana vauvan ja 2veen kanssa huoltajana)
to 20min kävely/2veen kantaminen päiväkodille bussipysäkiltä + 50min hölkkä vaunujen kanssa kotiin (7km eli hiiiiidas on vauhti)
pe 15min hölkkä + 30 kuntopiiri + venyttely & foamroller-kidutukset edellispäivän lenkin kipeyttämille lihaksille
Edellisen blogitekstini jälkeen poskiontelontulehdus tuli ja vei treenijaksamiset (ja -uskaltamiset) reiluksi viikoksi. Lääkehoidon alettua tepsiä pääsin sitten tauon jälkeen jälleen liikkeelle, hissuksiin, mutta pääsin kuitenkin. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että se mitenkään herkulta olisi tuntunut. Ikää kun tulee lisää, ei tuo kroppakaan kolotuksitta selviä comeback-yrityksistä liikunnan suloiseen maailmaan. Mieli niinkuin tekisi enemmänkin, mutta annas olla kun tossu ei nousekaan ja hapot syö naista loivassakin ylämäessä. Sen saman vanhan totuuden olen kuitenkin jälleen huomannut: metsässä on huomattavasti helpompi hölkötellä kuin tiellä, ja varsinkin kartta ja suunnistusrata tekevät hommasta niin mukavaa, että askelia tulee ihan vahingossa ilman, että jokaista täytyy pakottaa.
Ennen sairastumista ehdin hölkätä kauden ekan kokonaisen kuntoradan, synnytyksestä oli tuolloin kolme viikkoa ja päivä. Matkaa oli 4 kilometriä, aikaa kului 37 minuuttia. Maasto oli aivan fantastista kangasta, jossa olisi metsäkauriin jaloilla voinut liidellä vaikka kuinka pitkälle ja kuinka kovaa. Minulla sen sijaan oli niiden sijaan allani vanhan ja ramman elefantin töppöset, joten liitely oli siitä rytinästä kaukana. Posket punaisina pääsin kuitenkin maaliin ja olo oli jotakuinkin euforinen. Haastoin siinä samalla isäukonkin samalle radalle kokeilemaan onneaan - myönnän, että jopa hiljattain synnyttäneenä olin kuitenkin noin 20 vuotta pidempään suunnistaneena hienoisessa etulyöntiasemassa. Vauhti meillä taisi olla suunnilleen sama, mutta hiukan haasteellisempi ykkösrasti toi isälle 21 minuuttia takamatkaa, joten peli oli paketoitu jo siinä vaiheessa. Olisin toki edes tämän yhden kerran suonut isälleni päänahkani, mutta ei tuo ottanut, vaikka otettavissa oli. Treenin tuomaa suloista fiilistä ei himmentänyt edes maalipaikalla nälkäänsä kirkuva tyttönen, jolle oli kaivettava urheilutoppien syövereistä herkullinen hien höystämä lounas. No taisin hiukan vauvan märkäliinoja rintavarustukselle ensin näyttää, mutta ei neitonen onneksi ole turhan kranttu ruoan tarjoilutavan tai sen mukana tulemien sivu-odöörien suhteen.
Tauon aikana meni muuten suklaalevy jos toinenkin. Kas kummaa... Yritin kyllä parina päivänä vähentää, mutta peijooni sentään, vierotusoireita alkoi puskea kuin narkkarilla konsanaan. Mitään vaikeuksia ei ole olla ilman kahvia, jota en ole koskaan oppinut juomaan, alkoholistakin pystyn ihan helposti kieltäytymään, mutta kun suklaata tai karkkia on edessä kotona, kylässä tai vaikka kaupassa, alkaa jaloissa sukat pyöriä, hiki kihelmöidä iholla, suussa vesi nousta kielelle ja ennen kuin tajuankaan, herkku on hyppysissä. Nöyryyttävää.
Kun tässä nyt paljastellaan karuja tosiasioita ihan kaksin käsin, on varmaan syytä ottaa esille myös lepsuminen ravintosisällössä ja ruoka-ajoissa. Nimittäin heti, kun flunssa alkoi vaivata ja liikunta jäi, ruokailustakin katosi holtti ihan kokonaan. Lounaiksi tuli syötyä niitä näitä (ei sentään suklaata, kuten raskausaikana) ja iltapalan hiilarimäärää en kehtaa edes laskea. Päivällinen sentään oli jokseenkin asiallinen, kun siihen piti kytkeä muu perhe mukaan. Hassua, miten paljon se liikkuminen itsellä tuntuukaan vaikuttavan kaikkeen. Syödäkään ei osaa, jos ei jokin treeni tuo normiruokanälkää.
Jottei olisi pelkkää valitusta ja itsesyyttelevää marinaa tämä raapustus, niin täytyy raportoida myös viikon voittajafiilis-hetki. Isompi tyttönen käy kolme aamupäivää viikossa hoidossa, jonne keksin hänet kiikuttaa linja-autokyydillä ja hölkätä sitten vaunujen kanssa takaisin kotiin. Matkaa tuli noin 7 kilometriä ja kaksi tiukempaa ylämäkeä oli käveltävä kunnon loppuessa kesken, mutta kotiin pääsin ja siinä tärisevillä jaloilla treenin jälkeen seistessäni ja kuplavettä keittiössä nauttiessani oli todella itsensävoittanut olo. Vaikka loppumatkasta jalkoja alkoi melkoisesti kolottaa varsinkin lonkkien läheltä ja muistamattomuuttani olin lähtenyt väärissä (lue: hiertävissä) pikkareissa ja liian paksussa paidassa, olin tehnyt sen. Korkannut Oikean Lenkkeilyn. Vartin saunalenkkejä ja kuntopiirien verkkoja ei voi mielestäni lenkkeilyksi laskea. Tästä tämä saattaa vihdoin oikeasti alkaa. Edistyminen. Kauas on pitkä matka, mutta juosten se menee uskoakseni hitusen nopeammin. Sinne siispä!
Liikunta, neljäs viikko:
la 10min alku- ja loppuhölkkä + kuntosuunnistus 37min
su lepo (seisoskelua vesisateessa suunnistuskisoissa perheen huoltajana --> kipeäksi)
ma flunssa
ti flunssa
ke flunssa
to 10min juoksutekniikkaa, mutta heti meni pää täyteen räkää ja piti jättää kesken
pe flunssa
Liikunta, viides viikko:
la vihdoin lääkkeitä peliin
su vielä toipilas
ma 10min hölkkä leikkipuistossa + 40min jumppa- ja juoksutekniikkaliikkeitä vauvan nukkuessa ja 2-vuotiaan leikkiessä vieressä hiekkalaatikolla
ti 100min suunnistusopetus (kävelyvauhti)
ke lepo (lasten suunnistustreenissä mukana vauvan ja 2veen kanssa huoltajana)
to 20min kävely/2veen kantaminen päiväkodille bussipysäkiltä + 50min hölkkä vaunujen kanssa kotiin (7km eli hiiiiidas on vauhti)
pe 15min hölkkä + 30 kuntopiiri + venyttely & foamroller-kidutukset edellispäivän lenkin kipeyttämille lihaksille
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)