Jos metsään haluat mennä nyt...

Tällä kolmannella viikolla pääsin jo nostamaan vähän treenivauhtia ja -määriäkin. Ja vihdoin, oi vihdoin pääsin myös suunnistamaan! Viimeksimainittu on rakas lapsuudesta jo mukaan jäänyt harrastus ja elämäntapa, joka tälläkin kertaa nosti tunnelman kattoon. Linnut lauloivat, sammal tuoksui ja jep, kengät kastuivat, fantastista! Tässä voisi jo kuvitella, että olen suurenkin uroteon tehnyt ja taistellut läpi pitkän radan, mutta todellisuudessa olin reissussa nelisenkymmentä minuuttia ja siitäkin hölkkäsin ison osan tiellä.

Joo-o, hölkkäsin! Tai ehkä se oli enempi hiipimistä, mutta mielestäni kuitenkin pykälän kävelyä vauhdikkaampaa... Eikä sattunut, vaan tuntui oikeastaan tosi hyvältä. Niinpä uskalsin tämän viikon aikana kokeilla pari kertaa uudestaankin pientä hölkkäilyä. Jes, suunta ylöspäin!

Hiukan vähempi hihkumista oli taas sen vaa'an kanssa. Kilo, siis vaivainen, säälittävä kilo oli lähtenyt tällä viikolla! Tämä on todella pitkä taival... No joo, ei se nyt tokikaan ollut pakkia suoranaisesti, mutta silti. Alkaa näyttää siltä, että ihan samaa vanhaa kyytiä ei kannattaisi herkutella. Katsotaan nyt vielä, josko pikku hiljaa kasvavat treenien kestot muuttaisivat tilannetta. En vielä suostu heittämään suklaita kokonaan naulaan!

Viikon liikkuminen:
 la 5min hölkkä + 20 min kävely (+ suunnistuskisapaikalla hengailua & ulkoilua)
su 20min kävely (esikoisen vienti lähtöön) + 40min kuntosuunnistus, josta noin 20min hölkkää tiellä)
ma 30min vaunukävely
ti 10min hölkkä (ympäri leikkipuistoa 2veen touhutessa hiekkalaatikolla) + 20min kuntopiiri terassilla (2veen kanssa)
ke lepo (junnujen suunnistustreenissä ohjaajana, joten ulkoilmaa jees, mutta melko paikallaanoloa)
to 30min vaunukävely (2vee rattaissa, juniori kantoliinassa) reippaammin + keskivartalon kuntopiiri 20min
pe 15min hölkkä

Tervetuloa takaisin, rakkaat sormukset!

Kyllä, sormukset mahtuvat taas näihin nakkisormiin, jeeeee! Muutenkin arki on jatkunut kivasti myös toisella viikolla. Liikuntaa on voinut lisätä pikku hiljaa, ja joka kerta se reippailu vaan tuntuu entistä mukavammalta. Ihana huomio. Ja sekin hei, että tissit on vihdoin hiukan kutistuneet - tätä lausetta en varmaan sitten enää toistakaan muutaman kuukauden kuluttua ;)

Herkuttelu on kyllä niin siistiä. Tai no siisteydestä voi olla monta mieltä, kun valkoisen sohvan päällysteet täytyy taas heittää koneeseen suklaansyönnin seurauksena. Korostan kuitenkin, että lähinnä sen paikan vuoksi, jossa mies tapaa istua iltaisin. Mutta mistään en ole vielä kieltäytynyt, vaikka pikku hiljaa alkaa kyllä käydä ilmeiseksi, että kannattaisi. Olen kyllä koittanut aloittaa illan (jolloin se herkutteluvimma iskee nyt kun on tullut tavaksi) popsimalla appelsiineja ja kiivejä, mutta vielä en ole päässyt siihen pisteeseen, että ne riittäisivät. Kun tähän lisätään vielä anova katse ihanalta mieheltä, jolla ei kestävyysjuoksijan kropassaan ole grammaakaan ylimääräistä ja kysymys, että "eikö meillä rakas oo mitään hyvää tänä iltana", täytyy se herkkukaappi penkoa läpi kuitenkin. Itsehän minä sinne niitä suklaita ostelen, joten helpointa olisi lopettaa touhu jo kaupassa. Niinkuin täytyy siinä vaiheessa tehdäkin, kun niistä oikeasti haluaa eroon. Nyt en vielä taida haluta...

Viikon liikkumiset:
la 30min vaunukävely
su 30min vaunukävely
ma 15min vaunukävely ja 15min ylä- ja alavartalon kuntopiiri (3kg käsipainot mukana)
ti 20min kävely ilman vaunuja, hiukan reippaammin
ke lepo
to 45min sauvakävely
pe 30min vaunukävely + 20min koko vartalon kuntopiiri (3kg käsipainot, 6kg kahvakuula, jumppapallo)

Kaupassa tuli ravattua melkein joka päivä, samoin leikkipuistossa isomman tyttösen kanssa. Perjantaina tuli lisäksi hiki pintaan siivouksen ja lakananvaihtojen myötä... Kotiäidin arkea parhaimmillaan, oikeasti!

Ja sitten se murheenkryyni, vaaka, pahin viholliseni - vielä ei olla siinä parhaat kaverit-vaiheessa... 2kg lisää oli haihtunut, joten nyt ollaan tilanteessa + 14kg lähtöpainoon verrattuna. Kyllähän nuo tuossa vyötäröllä ja reisissä tuntuvatkin... Ei auta, katse eteen ja suupielet ylöspäin!

Eka viikko takana

Nyt on ensimmäinen viikko selvitty. Hiukan haasteita palettiin toi flunssa, joka kaatoi miehen petiin ja viikko oli melkoista nuorallatanssia vajaa 2v:n isosiskon ja vastasyntyneen kanssa. Onneksi kaksi ensimmäistä ovat jo omatoimisia koululaisia, muuten olisi voinut pinna helistä enemmänkin.

Vaaka, tuo perivihollinen, odotti aamulla uhriaan. Voisin jopa väittää, että ilkikurinen pilke silmissään. Siihen nyt kummiskin oli astuttava, tuli mitä tuli. Edellisen kanssa ekalla viikolla oli lähtenyt jo yli 10kg, joten odotukset olivat nytkin korkealla. Valitettavasti samoihin lukemiin ei nyt ylletty, mutta 6 kg oli positiivista sekin. Toki tämä lapsi oli kilon pienempi kuin edellinen... Pah, selittelyn makua. Suklaa on maistunut, mitä sitä kieltämäänkään.

Ensimmäinen viikko piti sisällään liikuntaa ainoastaan lantionpohjan lihasten jumpan sekä peruskauppareissujen ja viikkosiivouksen mukanaan tuoman steppailun merkeissä. Ekalle kävelylenkille vaunujen kanssa uskaltauduin tänään (tasan viikko synnytyksestä) ja 15 minuuttia meni oikein mukavasti. Pienin askelin tämä kunto lähtee nousuun, en halua hötkyillä liian aikaisin (vaikka mieli kyllä hiukan jo palaisi!). En tosin osaa vielä kuvitellakaan juoksua, sen verran on hutera olo alapäässä - yläpäässä nyt on viirannut jo vuosia - ja kuntokin varmasti raapii aivan pohjamudissa. Ainakin nyt teki tiukkaa pysyä 2-vuotiaan Plasto-mopoilijan mukana...

Ainiin, ruokailuakin piti jotenkin avata. Söin tällä ensimmäisellä viikolla joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, aamu- ja iltapalan sekä pari hedelmistä, rahkasta, jogurtista tai ruisleivästä koostuvaa välipalaa. Iltaisin oli herkkuhetki: suklaata, karkkia tai leivonnaisia. Korostan, että iltaISIN. Toisin sanoen joka ilta. Siihen voisi tottua... Ihana pelottava ajatus ;)

Pitkältä ja kiviseltä näyttää tie

Synnytyksestä on nyt kolme päivää. Se oli jälleen nopea ja varmasti monen mittapuulla helppo keikka, mutta helppous lienee katsojan silmässä sekin. Supistukset alkoivat aamuseitsemältä, varsin kipeinä puoli kahdeksalta ja automatka sairaalaan oli jo tajunnan rajamailla häilymistä. Sairaalaan kirjautuminen oli 8.35 ja tyttö oli sylissä 8.40. Olin siitä onnekas tällä kertaa, että ei tullut repeämiä, kävelin omin jaloin pois salista ja toipuminen lähti nopeasti käyntiin.

Jokainen synnytys on ollut erilainen ja pitkälle on tultu ensimmäisestä reissusta, jonka jälkeen pyörtyilin verenhukassa  sekä synnytyssalissa että lapsivuodeosastolla. Kokemuksista siispä oppii, ainakin ehkä kroppa. Jälkisupistukset ovat jälleen kerran olleet infernaalisia, joten niihin on täytynyt naista väkevämpää popsia kaksin käsin.

Olkoonkin, että synnytys oli ”helppo”, edeltävät kuukaudet eivät sitä olleet. Liitoskivut, ennakoivat supistukset, lapsen pää jalkovälissä viikkokausia – kunnon yöunia tuli siis odoteltua jokunenkin tovi. Erityisesti odotin mahallaan nukkumista. Voi sitä tunnetta, kun ei olisi jalkapalloa patjan ja vatsan välissä. Hyrisin jo odotuksesta. Olin kuitenkin unohtanut yhden pikkuruisen yksityiskohdan. Tai oikeammin kaksi jättimäistä. Nimittäin rinnat. Siis voi TAIVAS. Maito nousi kunnolla eilisen aikana ja illalla, kun menin suihkuun, näin itseni peilistä. Itkuhan siinä pääsi. Ei niinkään vatsan kohdalla olevan semipehmeän jalkapallon vuoksi, vaan sen yläpuolella olevien – pallotermeillä jatkaakseni – kahden käsipallon takia. Olin toki imettäessäni kiinnittänyt huomiota, että vauvan pää on vain noin puolet tissin koosta, mutta yläpuolelta mittasuhteet jotenkin vääristyvät. Peilistä näkyvät kaksi valtavaa palloa havahduttivat minut todellisuuteen. Vaikka vatsaan ei vieläkään tullut raskausarpia, äärimmilleen pingoittuneet, liilahtavat, maitoa peiliin ruiskivat pallot olivat niitä taas täynnä. Nostelin niitä vuorotellen. Varmasti kaksi kiloa kappale. Järkyttävää. Kolmekaan urheilutoppia ei saisi mitään lenkkeilyä tuntumaan kivalta. No, toistaiseksi mennään vasta lantionpohjalihasten treeneillä, joten urheilutopilla ei vielä ole muutamaan päivään kiire. Anteeksi, urheilutopeilla.

Tässä sitä taas ollaan

Kerta kiellon päälle, sanotaan. Taisin itse tehdä sen neljästi. Sanoin nimittäin teini-ikäisenä, etten ikinä hanki biologisia lapsia, koska en halua synnyttää. Aivan väärässä en tuskien ennakoinnissa ollut, mutta raskausajan koettelemukset ja jälkivaivat oli tuossa ahdistuksessa sivuutettu kokonaan. Siitä huolimatta noita ihanuuksia on siunaantunut peräti neljä. Nyt en uskalla enää sanoa, ettei koskaan, mutta ajatuksena se olisi kyllä ihan kannatettava. Pidetään mielessä.

Niin. Tässä tosiaan neljättä kertaa katselen synnytyksen jälkeistä röllykkää vyötäröllä ja mietin vastausta lasten kysymykseen, että miksi se on noin iso vielä, vaikka vauva tuli jo ulos. Hyvä kysymys, niin hyvä, että erehdyin aihetta googlettamaan. Kyseisellä toiminnalla on omalla kohdallani ollut vain harvoin ääripositiivisia seuraamuksia, joten nytkään ei yllättänyt, kun laidasta laitaan poukkoilevat keskustelut, superharvinaiset synnytystä seuranneet sairaudet ja pieni mieleen hiipivä ahdistus täyttivät mielen. Ehkä pitäisi useammin kuunnella miestä, jonka mielestä hormonihuuruisten ei kannattaisi hirveästi uhrata aikaa yliampuvien lööppien tai sekopäisten keskustelupalstojen juttujen lukemiseen. Seinähulluista blogeista ei ollut kyllä puhetta.

Tehty mikä tehty, ja yksi mieleen jäänyt aihe liittyi painonnousuun. Normaali nousu on ilmeisesti keskimäärin 10kg/raskaus,  joten epänormaalin mitoissa mennään ja kovaa. Ensimmäisessä ja toisessa raskaudessa lihoin 18kg, kolmannessa 20kg ja nyt neljännessä 22kg. Näistähän ei edes lyhyellä matikalla saa tuota keskivertokymppiä aikaiseksi. Yritän lohduttautua sillä, että edellisillä kerroilla olen myös raskauksien välissä laihtunut nuo samat kilomäärät, ehkä se onnistuu nytkin. Vähemmän lohdullista on lukea (no googlettamalla tietty), että monesti useampien raskauksien myötä kiloja tuppaa jäämään.

Päätän taistella vastaan, ja jottei se jää vain omiksi lupauksiksi, aloitan uuden tuotantokauden Kill Belly-blogissani. Vaikka kieli nyt vaihtuu suomeksi mukavuudenhalun viemänä, teema on sama: ei yltiödieettejä, vaan riittävästi liikuntaa imetyksen ohessa, jotta paino putoaa ja samalla sopivasti herkuttelua, jotta kiukku ei ala syödä naista (tai perhettä). Yksinkertaista ja helppoa paperilla, aavistuksen haasteellisempaa peilistä katsottuna. Katsotaan, mihin asti tämä toimintamalli riittää ja kuinka monta suklaalevyä viikossa imetys ja liikunta pystyvät selättämään...