Askelia taaksepäin

Turha sitä on pidempään jaaritella ennen asiaan pääsyä: paino on sama kuin kaksi viikkoa sitten. Katastrofin ainekset ovat lähellä. Itsetunto kokenut kolauksen. Peili ei valehtele. Perkele.

Edellisen blogitekstini jälkeen poskiontelontulehdus tuli ja vei treenijaksamiset (ja -uskaltamiset) reiluksi viikoksi. Lääkehoidon alettua tepsiä pääsin sitten tauon jälkeen jälleen liikkeelle, hissuksiin, mutta pääsin kuitenkin. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että se mitenkään herkulta olisi tuntunut. Ikää kun tulee lisää, ei tuo kroppakaan kolotuksitta selviä comeback-yrityksistä liikunnan suloiseen maailmaan. Mieli niinkuin tekisi enemmänkin, mutta annas olla kun tossu ei nousekaan ja hapot syö naista loivassakin ylämäessä. Sen saman vanhan totuuden olen kuitenkin jälleen huomannut: metsässä on huomattavasti helpompi hölkötellä kuin tiellä, ja varsinkin kartta ja suunnistusrata tekevät hommasta niin mukavaa, että askelia tulee ihan vahingossa ilman, että jokaista täytyy pakottaa.

Ennen sairastumista ehdin hölkätä kauden ekan kokonaisen kuntoradan, synnytyksestä oli tuolloin kolme viikkoa ja päivä. Matkaa oli 4 kilometriä, aikaa kului 37 minuuttia. Maasto oli aivan fantastista kangasta, jossa olisi metsäkauriin jaloilla voinut liidellä vaikka kuinka pitkälle ja kuinka kovaa. Minulla sen sijaan oli niiden sijaan allani vanhan ja ramman elefantin töppöset, joten liitely oli siitä rytinästä kaukana. Posket punaisina pääsin kuitenkin maaliin ja olo oli jotakuinkin euforinen. Haastoin siinä samalla isäukonkin samalle radalle kokeilemaan onneaan - myönnän, että jopa hiljattain synnyttäneenä olin kuitenkin noin 20 vuotta pidempään suunnistaneena hienoisessa etulyöntiasemassa. Vauhti meillä taisi olla suunnilleen sama, mutta hiukan haasteellisempi ykkösrasti toi isälle 21 minuuttia takamatkaa, joten peli oli paketoitu jo siinä vaiheessa. Olisin toki edes tämän yhden kerran suonut isälleni päänahkani, mutta ei tuo ottanut, vaikka otettavissa oli. Treenin tuomaa suloista fiilistä ei himmentänyt edes maalipaikalla nälkäänsä kirkuva tyttönen, jolle oli kaivettava urheilutoppien syövereistä herkullinen hien höystämä lounas. No taisin hiukan vauvan märkäliinoja rintavarustukselle ensin näyttää, mutta ei neitonen onneksi ole turhan kranttu ruoan tarjoilutavan tai sen mukana tulemien sivu-odöörien suhteen.

Tauon aikana meni muuten suklaalevy jos toinenkin. Kas kummaa... Yritin kyllä parina päivänä vähentää, mutta peijooni sentään, vierotusoireita alkoi puskea kuin narkkarilla konsanaan. Mitään vaikeuksia ei ole olla ilman kahvia, jota en ole koskaan oppinut juomaan, alkoholistakin pystyn ihan helposti kieltäytymään, mutta kun suklaata tai karkkia on edessä kotona, kylässä tai vaikka kaupassa, alkaa jaloissa sukat pyöriä, hiki kihelmöidä iholla, suussa vesi nousta kielelle ja ennen kuin tajuankaan, herkku on hyppysissä. Nöyryyttävää.

Kun tässä nyt paljastellaan karuja tosiasioita ihan kaksin käsin, on varmaan syytä ottaa esille myös lepsuminen ravintosisällössä ja ruoka-ajoissa. Nimittäin heti, kun flunssa alkoi vaivata ja liikunta jäi, ruokailustakin katosi holtti ihan kokonaan. Lounaiksi tuli syötyä niitä näitä (ei sentään suklaata, kuten raskausaikana) ja iltapalan hiilarimäärää en kehtaa edes laskea. Päivällinen sentään oli jokseenkin asiallinen, kun siihen piti kytkeä muu perhe mukaan. Hassua, miten paljon se liikkuminen itsellä tuntuukaan vaikuttavan kaikkeen. Syödäkään ei osaa, jos ei jokin treeni tuo normiruokanälkää.

Jottei olisi pelkkää valitusta ja itsesyyttelevää marinaa tämä raapustus, niin täytyy raportoida myös viikon voittajafiilis-hetki. Isompi tyttönen käy kolme aamupäivää viikossa hoidossa, jonne keksin hänet kiikuttaa linja-autokyydillä ja hölkätä sitten vaunujen kanssa takaisin kotiin. Matkaa tuli noin 7 kilometriä ja kaksi tiukempaa ylämäkeä oli käveltävä kunnon loppuessa kesken, mutta kotiin pääsin ja siinä tärisevillä jaloilla treenin jälkeen seistessäni ja kuplavettä keittiössä nauttiessani oli todella itsensävoittanut olo. Vaikka loppumatkasta jalkoja alkoi melkoisesti kolottaa varsinkin lonkkien läheltä ja muistamattomuuttani olin lähtenyt väärissä (lue: hiertävissä) pikkareissa ja liian paksussa paidassa, olin tehnyt sen. Korkannut Oikean Lenkkeilyn. Vartin saunalenkkejä ja kuntopiirien verkkoja ei voi mielestäni lenkkeilyksi laskea. Tästä tämä saattaa vihdoin oikeasti alkaa. Edistyminen. Kauas on pitkä matka, mutta juosten se menee uskoakseni hitusen nopeammin. Sinne siispä!

Liikunta, neljäs viikko:
la 10min alku- ja loppuhölkkä + kuntosuunnistus 37min
su lepo (seisoskelua vesisateessa suunnistuskisoissa perheen huoltajana --> kipeäksi)
ma flunssa
ti flunssa
ke flunssa
to 10min juoksutekniikkaa, mutta heti meni pää täyteen räkää ja piti jättää kesken
pe flunssa

Liikunta, viides viikko:
la vihdoin lääkkeitä peliin
su vielä toipilas
ma 10min hölkkä leikkipuistossa + 40min jumppa- ja juoksutekniikkaliikkeitä vauvan nukkuessa ja 2-vuotiaan leikkiessä vieressä hiekkalaatikolla
ti 100min suunnistusopetus (kävelyvauhti)
ke lepo (lasten suunnistustreenissä mukana vauvan ja 2veen kanssa huoltajana)
to 20min kävely/2veen kantaminen päiväkodille bussipysäkiltä + 50min hölkkä vaunujen kanssa kotiin (7km eli hiiiiidas on vauhti)
pe 15min hölkkä + 30 kuntopiiri + venyttely & foamroller-kidutukset edellispäivän lenkin kipeyttämille lihaksille